Länsi-Uudenmaan vesi ja ympäristö ry:n historiaa

Vesiensuojelutyön käynnistyminen

Vesiensuojelun ensi askeleita

Lohjanvesistön rannoilla oltiin edelläkävijöitä suomalaisessa vesistönsuojelussa. Vuonna 1907 Lohjanjärven rannalla Pitkäniemessä alettiin valmistaa sulfaattiselluloosaa Mustion ruukinpatruunan Hjalmar Linderin rakennuttamassa tehtaassa. Jo saman vuoden syyskuussa lohjalaiset laativat viranomaisille valituksen siitä, että ”tehtaasta lasketaan pahantapaista vettä tehtaan läheisyydessä olevaan Lohjan järveen mikä pilaa ympäristössä olevan veden kuin myöskin mahdollisesti järvessä olevat kalat”. Tämän valituksen tuloksena valtioneuvoston edeltäjä, Suomen suuriruhtinaskunnan Keisarillinen senaatti, asetti komitean selvittämään, miten teollisuuden ympäristölle aiheuttamia haittoja voitaisiin vähentää. Komitea esitti Suomeen vesiensuojelulakia, mutta hanke hautautui suuriruhtinaskunnan virastoihin ja lopulta ensimmäisen maailmansodan syttymiseen.

Itsenäisessä Suomessa kesti vuosikymmeniä, kunnes vesiensuojelu otettiin uudelleen esille. Siitä säädettiin ensimmäisen kerran vasta puoli vuosisataa myöhemmin, kun vesilaki tuli voimaan vuonna 1961. Samalla vuosikymmenellä erityisesti Lohjanjärven tila heikkeni huomattavasti yhdyskuntajätevesien lisääntyessä, uuden teollisuuden myötä sekä maa- ja metsätalouden lannoitteiden käytön kasvaessa. Helsingin kaupunki alkoi ottaa raakavettä Hiidenvedestä, joka vähensi virtaamaa Lohjanjärveen ja alapuolisiin vesistöihin. Jopa Aurlahdessa uiminen jouduttiin kieltämään joksikin aikaa ensi kerran vuonna 1968 ja kokonaan vuonna 1972. Tietoisuus ja huoli alueen vesistöjen tilasta kasvoi. Eri tahot tekivät omia tutkimuksiaan ja selvityksiään, mutta kokonaiskuvaa tilanteesta oli vaikea saada.

1960-luvulla Suomeen oli perustettu useita alueellisia vesiensuojeluyhdistyksiä ja vuonna 1973 aloitti niiden yhteistyöjärjestö Suomen Vesiensuojeluyhdistysten Liitto ry (nyk. Suomen Vesiensuojelun Keskusliitto Ry). Yhdistykset olivat alkujaan ennen muuta aatteellisia ja niiden tarkoitus oli edistää alueensa vesistöjen tutkimusta ja suojelua. Jotkut yhdistykset tuottivat myös palveluja. Eri puolella Suomea, myös läntisellä Uudellamaalla, oli erityisesti ranta-asukkaiden toimin perustettu paikallisia yleensä järvikohtaisia vesiensuojeluyhdistyksiä, jotka seurasivat vesistöjensä tilaa ja pyrkivät vaikuttamaan niiden puolesta.

Arja Santamäki näytteenotossa Lohjanjärven Aurlahdella 1980-luvulla.

Vesilain vaatimusten mukaisesti kunnat ja teollisuus tehostivat jätevesiensä puhdistusta 1960–1970-luvun vaihteessa. Vesilainsäädäntö asetti myös seurantavelvoitteita, joita pääosin tekivät kaupalliset konsulttiyritykset. Lohjan kaupungin jätevedenpuhdistamo käynnistyi Pitkäniemessä vuonna 1974 ja sen yhteyteen valmistui kunnallinen vesilaboratorio, jota johtamaan palkattiin DI Stig Lönnqvist.

Vesiensuojeluyhdistyksen perustaminen

Läntisellä Uudellamaalla ei vielä 1970-luvun alussa ollut alueellista vesiensuojeluyhdistystä ja Lohjan silloisen kaupunginjohtajan Toivo Peltosen sekä Stig Lönnqvistin välisissä keskusteluissa nousi esille sellaisen hyödyllisyys. Tavoitteena oli saada kunnat ja yritykset yhteistyöhön saman organisaation puitteissa. Yhdistyksen valmistelutehtävä annettiin Länsi-Uudenmaan seutukaavajohtajan Raimo Jouhikaisen johtamalle työryhmälle, sillä seutukaavaliitto teki perustehtävänsä yhteydessä ympäristöselvityksiä ja sen jäseninä olivat alueen pohjoisosan kunnat. Alueen eteläisellä ruotsinkielisenemmistöisellä osalla oli oma seutukaavaliittonsa.

Valmistelutyöryhmä järjesti Länsi-Uudenmaan vesiensuojeluyhdistyksen perustavan kokouksen 27. elokuuta 1974. Sen puheenjohtajana oli Pohjan kunnanjohtaja Karl-Erik ”Kalle” Lindqvist ja sihteerinä Stig Lönnqvist. Kokouksessa olivat edustajat osasta alueen kunnista ja teollisuuslaitoksista sekä paikallisista vesiensuojeluyhdistyksistä. Eteläisen läntisen Uudenmaan ruotsinkielisenemmistöiset kunnat eivät lähteneet mukaan hankkeeseen ja alueen seutukaavajohtaja Stig Häggström kritisoi hanketta – ehkä osin siksi, että valmistelussa alueen eteläosa oli sivuutettu. Toisaalta Karjaan kauppalanjohtaja Sigurd Slätis ja kunnanjohtaja Lindqvist tukivat yhdistyksen perustamista, virtasihan Mustionjoki Lohjanjärvestä mereen juuri heidän johtamiensa kuntien kautta.

Kokouksessa päätettiin perustaa läntiselle Uudellemaalle vesiensuojeluyhdistys. Sen perustamisvaiheen puheenjohtajaksi valittiin Karl-Erik Lindqvist, joka työskenteli tarmokkaasti saadakseen kaikki läntisen Uudenmaan eteläosan kunnat mukaan yhdistykseen. Lohjan kaupungin ja kunnan sekä Vihdin lisäksi vain Pohjan kunta oli jäsen alusta alkaen. Alueen merkittävimmät teollisuuslaitokset olivat myös mukana perustamisessa aina Karkkilasta Lohjan kautta Hankoniemelle saakka. Yhdistyksen sihteeriksi otettiin Stig Lönnqvist.

Vesiensuojeluyhdistyksen perustaminen uutisoitiin Länsi-Uusimaassa 28.8.1975.

Jo perustamisvaiheessa syntyi julkista keskustelua yhdistyksen tavoitteista. Keskittyisikö se vain aatteelliseen vesiensuojelutyöhön ja tiedottamiseen, vai annettaisiinko sille myös omia tutkimustehtäviä. Aatteellisuutta painottavat toivat myös esille huolestumisensa siitä, että äänivalta yhdistyksessä painotettiin siten, että valta oli jätevesiä tuottavilla kunnilla ja yrityksillä. Pelättiin, että yhdistyksestä tulee niiden propagandaväline, jonka puolueettomuus on uhattuna.

Toiminnan ensi vaiheessa keskityttiin yhdistyksen alueellisen kattavuuden parantamiseen. Sen tueksi saatiin vesihallitus, joka lausunnossaan piti tärkeänä, että kaikki läntisen Uudenmaan kunnat olisivat mukana yhdistyksessä. Etelässä oli ollut pyrkimystä jopa oman yhdistyksen perustamiseen ja epäluuloja Lohjaa kohtaan, joka oli ollut aloitteellinen perustamisasiassa ja antanut jätevedenpuhdistamolla sijainneen vesilaboratorionsa sekä kemistinsä yhdistyksen käyttöön. Jotkut jopa epäilivät Lohjan ajavan omaa etuaan muiden kustannuksella. Toiset ottivat kielikysymyksenkin esille, vaikka yhdistystä perustettaessa oli korostettu sen kaksikielisyyttä ja Stig Lönnqvistin ruotsinkielisyys oli myös hälventämässä epäilyjä.

Merkittävä askel otettiin, kun Karjaan kauppala päätti jo syksyllä 1975 liittyä jäseneksi. Sen kauppalanjohtaja Sigurd Slätis valittiinkin yhdistyksen ensimmäiseksi varsinaiseksi puheenjohtajaksi saman vuoden marraskuussa. Helsingin kaupungin vesilaitos vastasi Hiidenveden säännöstelystä, joten oli tärkeää, että myös pääkaupunki saatiin mukaan toimintaan. Heti yhdistyksen perustamisen jälkeen olivat sekä Karkkilan kaupunki että Pusulan kunta liittyneet yhdistykseen.

DI Stig Lönnqvist oli yhdistyksen ensimmäinen toiminnanjohtaja vuosina 1975–1994.

Jäsenistö alueellisesti ja aatteellisesti kattavaksi

Vuodesta 1977 tuli nuoren vesiensuojeluyhdistyksen toiminnan vakiinnuttamisen vuosi. Silloin Tammisaari päätti liittyä yhdistykseen, vaikkakin tiukan poliittisen väännön jälkeen. Kaikkialla ymmärrettiin, että alueen vesistöjen kannalta on välttämätöntä, että suojelutoiminta keskitetään yhteen organisaatioon. Alueellisesta kattavuudesta tuli lähes täydellinen, kun liittymispäätöksen tekivät myös Hangon kaupunki sekä Inkoon, Karjalohjan, Siuntion ja Sammatin kunnat. Pohjoisessa vain Nummen kunta jäi yhdistyksen ulkopuolelle, kunnes se Pusulan kanssa tehdyn kuntaliitoksen jälkeen tuli automaattisesti mukaan vuonna 1981. Koko toimialueen kuntakenttä tuli edustetuksi sen jälkeen, kun silloinen Tenholan kunta liittyi vuonna 1983 ja myös Kirkkonummen kunta vuonna 1987.

Lähes kaikki vesiensuojelun kannalta merkittävimmät teollisuuslaitokset olivat jo mukana perustamassa yhdistystä. Niihin kuuluivat molemmat lohjalaiset paperitehtaat, silloinen Joutseno-Pulp Oy:n Lohjan tehdas ja Metsäliiton teollisuus Oy:n Kirkniemen tehdas. Lohjanjärven rannalla sijaitsi myös Oy Lohja Ab:n kalkki- ja sementtiteollisuus ja yläjuoksulla Kymin Oy:n Högfors-valimo Karkkilassa. Mustionjoen varrelta yhdistykseen liittyi Ovako Oy:n Åminneforsin tehdas ja meren rannalta Oy Koverhar Ab:n terästehdas, Rautaruukki Oy:n Lappohjan tehdas sekä Suomen Forsiitti-Dynamiitti Oy Hangosta. Siuntionjoen vesistön kannalta tärkeää oli saada yhdistyksen jäseneksi myös Paraisten Kalkkivuori Oy:n Muijalan mineriittitehdas.

FM Kalevi Keynäs johti vesiensuojeluyhdistyksen hallitusta vuosina 1978–1992.

Aatteellisten yhdistysten mukaantulossa oli alussa epäröintiä, joka saattoi johtua epätietoisuudesta vesiensuojeluyhdistyksen tarkoitusperistä. Kun muutaman vuoden aikana havaittiin, ettei yhdistyksestä tullut pelättyä jätevesien tuottajien äänitorvea, ennakkoluulot hälvenivät ja vuosien 1977–1979 aikana jäseniksi liittyi useita paikallisia vesiensuojeluyhdistyksiä. Maataloustuottajat olivat olleet mukana jo alusta lähtien. Yhdistyksen aatteellisuuden näkyvyyttä auttoi vahvistamaan, kun vuonna 1978 sen uudeksi puheenjohtajaksi valittiin amanuenssi Kalevi Keynäs Helsingin Yliopiston Tvärminnen eläintieteelliseltä asemalta. Hän oli ollut mukana jo perustavassa kokouksessa ja epävirallinen yhteistyö yhdistyksen sekä Tvärminnen kanssa oli käynnistynyt heti sen jälkeen. Keynäksellä ei ollut sidoksia sen enempää kuntiin kuin yrityksiinkään, vaan hän oli kaikkien arvostama ympäristökysymyksiin erikoistunut tiedemies.

Stig Lönnqvist neuvontakäynnillä jätevedenpuhdistamossa.

Toiminnan eri muodot käynnistyvät

Länsi-Uudenmaan vesiensuojeluyhdistyksen aloittaessa käytiin keskustelua sen tehtävistä. Aatteellinen toiminta eli vesiensuojelutietoisuuden herättäminen ja tiedon levittäminen oli itsestään selvää. Sitä olivat jo ehtineet jonkin verran tehdä muutamat paikalliset yhteen vesialueeseen keskittyneet vesiensuojeluyhdistykset, mutta laajempi yhdistys toi koko alueeseen kohdistuvan laajemman näkökulman sekä uudenlaista ammatillista osaamista harrastajien rinnalle.

Kuntien ja yritysten näkökulmasta yhdistyksestä voisi tulla niille palveluita tuottava organisaatio, joka kokoaisi jätevesien käsittelyn tietotaitoa ja välittäisi sitä näiden omille vesienpuhdistuslaitoksille ja niiden henkilökunnalle. Varsinkin kuntien taholla virisi myös ajatus, että oma yhdistys voisi hoitaa vesilain asettamat valvontavelvoitteet järkevämmin ja edullisemmin kuin kaupalliset toimijat. Vähitellen tämä ajatus alkoi saada kannatusta myös yrityksissä, vaikka vielä vuonna 1978 jotkut teollisuuden edustajat olisivat halunneet nähdä yhdistyksen vain keskustelu- ja tiedonvaihtofoorumina. Jo seuraavana vuonna vesiensuojeluyhdistys oli saanut hoidettavakseen peräti 80 % alueen velvoitetarkkailuista.

Yhdistyksen jäsenyys toi kunnille mahdollisuuden käyttää sen palveluja uusien jätevedenpuhdistamojen hoidon parantamisen. Stig Lönnqvist neuvomassa puhdistamonhoitajaa.

Ilman henkilökuntaa ja laboratoriota kummankaan toimintamuodon aloittaminen ei olisi ollut mahdollista. Yhdistyksen sihteerinä toiminut Lohjan kaupungin vesilaboratorion päällikkö Stig Lönnqvist valittiin 19 hakijan joukosta Länsi-Uudenmaan vesiensuojeluyhdistyksen puolipäiväiseksi toiminnanjohtajaksi 1. marraskuuta 1976 alkaen, mutta loppuosan työaikaansa hän oli edelleen kaupungin palveluksessa. Päivälleen vuosi myöhemmin hän siirtyi kokopäiväisesti yhdistyksen tehtäviin. Toiminnanjohtajan ensimmäisiin työtehtäviin kuului selvittää yhdistyksen mahdollisen oman laboratorion edullisin sijoituspaikka. Oman laboratorion perustaminen ei ollut alkuvaiheessa varmaa, sillä varsinkin yritysjäsenten keskuudessa oltiin huolissaan sen aiheuttamista kustannuksista.

Selvityksen perusteella todettiin, että järkevintä olisi ryhtyä ostamaan fysikaalis-kemiallisia tutkimuspalveluja Lohjan kaupungin vesilaboratoriolta ja mikrobiologisia palveluja Lohjan seudun kansanterveystyön kuntainliiton Lohjalla sijaitsevalta laboratoriolta. Vesihallitus hyväksyi järjestelyn vuoden 1977 alussa. Se merkitsi, että yhdistys sai silloin oikeuden toimia virallisena asutusjätevesien kuormitustarkkailijana. Vuoden 1977 aikana jo kymmenen alueen jätevedenpuhdistamoa antoi tarkkailun yhdistyksen tehtäväksi. Analyysit teetettiin korvausta vastaan Lohjan kaupungin laboratoriossa. Yhdistys ei vielä tässä vaiheessa ollut valmis ottamaan laboratoriota omaan omistukseensa ja sen henkilökunta pysyi kaupungin palveluksessa.

Viranomaislausuntojen antaminen ja aatteellinen työ käynnistyi vuoden 1976 aikana. Tärkein oli yhdistyksen aloite ja sen pohjalta käydyt neuvottelut Siuntionjoen vesistön yhteistarkkailun aloittamisesta, jotka johtivatkin myönteiseen tulokseen. Yhdistyksen kokouksissa otettiin tavaksi pitää ajankohtaisia vesiensuojeluaiheisia asiantuntijaesitelmiä ja toiminnanjohtaja tarjoutui puhumaan jäsenyhdistysten tilaisuuksissa.

Yhdistyksen ensimmäinen toimipaikka, Lohjan kaupungin Pitkäniemen jätevedenpuhdistamo.

Vuoden 1977 aikana yhdistyksen perustamisvaihe oli takana, jäsenistö saatu kattavaksi ja toimintaa voitiin ryhtyä vakiinnuttamaan. Tärkeänä tehtävänä aloitettiin puhdistamonhoitajien kouluttaminen. Alueella toimi lukuisia pieniä jätevedenpuhdistamoja, joista monia hoidettiin sivutoimisesti kuntien ja yritysten muun henkilökunnan työnä. Niiden mahdollisimman tehokas toiminta vaati tietotaitoa, jota ei ollut helposti ja keskitetysti saatavilla. Ensimmäisille koulutuspäiville 13.–14. lokakuuta 1977 osallistuikin 29 puhdistamonhoitajaa. Vuonna 1977 aloitettiin myös oman julkaisusarjan tuottaminen. Sen ensimmäisenä osana ilmestyi limnologi Pasi O. Lehmusluodon kirjoitus ”Hormajärvi ja sen tila vuosien 1973–1976 välisenä aikana”.

Puhdistettujen jätevesien ohella on tärkeää, että myös talousvesien – juomaveden – puhtautta tutkitaan. Yhdistys oli jo vuonna 1977 aloittanut talousvesitutkimukset Lohjan kaupungin laboratoriossa, jonka lääkintöhallitus oli hyväksynyt tähän tarkoitukseen. Näytteitä vastaanotettiin niin alueen vesilaitoksilta kuin yksityisiltä ihmisiltä.

Merkittävä askel oli myös liittyminen Suomen Vesiensuojeluyhdistysten Liiton jäseneksi. Sen kautta yhdistys sai yhteyksiä muihin vastaaviin järjestöihin ja tietoa niiden toiminnasta. Jo seuraavana vuonna toiminnanjohtaja Stig Lönnqvist valittiin liiton hallitukseen.

Laborantti Arja Santamäki Lohjan kaupungin jätevedenpuhdistamolla sijainneessa laboratoriossa. Länsi-Uusimaa 27.2.1977.

Läntisen Uudenmaan vesistöjen tutkiminen laajenee

Yksi Länsi-Uudenmaan vesiensuojeluyhdistyksen perustamisen keskeisiä ajatuksia oli luoda kokonaiskuva alueen vesistöjen tilasta ja seurata siinä tapahtuvia muutoksia. Tässä päästiin valmisteluvaiheiden jälkeen käytännön toimiin, kun yhdistys palkkasi limnologin vuoden 1978 alussa. Tehtävään tuli FK sittemmin FL Olai Helminen, joka työskenteli yhdistyksen palveluksessa vuoteen 1989 saakka. Vuonna 1982 toiseksi vesistöntutkijaksi – tosin silloin kenttämestarin nimikkeellä – palkattiin FM Ralf Holmberg, joka oli jo aiemmin ollut yhdistyksellä tilapäistehtävissä. Hän tuli työskentelemään pääasiassa Tvärminnen eläintieteellisellä asemalla ja hänen työnsä painopiste oli merialueen tutkimustehtävissä.

Vesistötutkimuksessa yhdistyvät yhdistyksen kaksi keskeistä tehtävää eli aatteellinen ja palvelutoiminta. Useimmat tutkimukset tehtiin palveluna joko velvoitteiden perusteella tai tilaajan – usein kunnan – tarpeisiin. Niiden tuloksia voitiin sitten käyttää aatteellisessa työssä ja tehdä näin laajemmin tunnetuksi alueen vesistöjen tilaa sekä kehittämistarpeita. Vesistöntutkimukset antoivat myös tietopohjan sekä esityksille että eri tahoille annetuille lausunnoille, joita yhdistykseltä alettiin pyytää sen toiminnan vakiinnuttua ja tultua laajemmin tunnetuksi. Samalla myös jäsenille vesiensuojelukysymyksissä annettu neuvonta lisääntyi.

Vesistöntutkija Olai Helminen ottamassa vesinäytettä.

Tärkeimpiä vesistöntutkijan tehtäviä olivat ensi vaiheessa Lohjanjärven ja Siuntionjoen vesistön yhteistarkkailu, joista jälkimmäisessä tehtiin yhteistyötä Teknillisen korkeakoulun kanssa. Merialue tuli yhdistyksen toimintaan Hangon kaupungin vesistötarkkailun myötä. Toiminnanjohtaja oli myös mukana laatimassa Pohjanpitäjänlahden ja sen edustan vesiensuojelusuunnitelmaa.

Vesistöntutkijan palkkaaminen mahdollisti uutena toimintamuotona kalataloudellisten tarkkailujen tekemisen. Heti vuonna 1978 käynnistettiin Siuntionjoen vesistön sekä Lohjan vesistöön kuuluvan vihtiläisen Vanjoen kalataloudelliset yhteistarkkailut. Seuraavana vuonna tulivat mukaan Karjaanjoki, Fiskarsinjoki ja Pohjanpitäjänlahti sekä Hangon edusta.

Vesistötutkimusten lisääntyessä alettiin vuodesta 1979 lähtien palkata tilapäisiä työntekijöitä työskentelemään tietyn tutkimusprojektin parissa lähinnä kesäaikana. Näin tutkittiin muun muassa Hankoniemen ja Pohjanpitäjänlahden vesikasvillisuutta sekä jälkimmäisen kasviplanktonia. Kun henkilökunta oli vähäinen, kaikki tekivät tilanteen mukaan eri tehtäviä. Myös toiminnanjohtaja osallistui tarvittaessa kenttätöihin ja ohjasi laboratorion tutkimuksia.

Kenttätyötä sähkökalastuksella kalastontutkimusta varten, vasemmalla Stig Lönnqvist.

Henkilökunnan lisäys ja tutkimustoiminnan monipuolistuminen mahdollistivat jopa hyvinkin erikoistuneiden selvitysten tekemisen. Esimerkiksi vuonna 1982 tutkittiin laboratorio-olosuhteissa valkokatkan käyttäytymistä Oy Forcit Ab:n dispersiotehtaan polymeeripitoisissa jätevesissä. Kenttätyö oli silti kaiken tutkimuksen perusta, mutta laboratoriotutkimuksia rajoitti vuoteen 1985 saakka oman laboratorion puute sekä Lohjan kaupungin puhdistamolla sijainneiden tilojen pienuus. Tutkimushenkilökunnan kasvaessa tilanahtaus tuli yhä vaikeammaksi. Mahdollisuus käyttää Tvärminnen tiloja helpotti ahdinkoa jonkin verran.

Merkittävin ilman erillistä toimeksiantoa tehty vesistöntutkimus oli vuosina 1982–1983 tehty pienten järvien happamoitumisselvitys. Tuohon aikaan happamat sateet sekä niiden aiheuttamat ympäristöongelmat olivat laajan julkisen huomion kohteena ja yhdistys teki valtakunnallisestikin uraauurtavaa työtä tutkimalla 107:n alueen järven tilaa ja siinä tapahtuneita muutoksia. Vuoden 1984 alussa julkaistu raportti sai runsaasti huomiota myös valtakunnallisissa tiedotusvälineissä. Siinä todettiin, että suurin osa Länsi-Uudenmaan järvistä oli happamoituneita. Tutkimuksen seurauksena aloitettiinkin seuraavana vuonna muutamien järvien kalkituskokeilu, jolla happamoitumista haluttiin vähentää.

Eri tutkimusten raportteja ja niistä laadittuja yhteenvetoja oli heti toiminnan alusta lähtien ryhdytty toimittamaan tiedotusvälineille. Yleisön ympäristötietoisuuden kasvun myötä muutkin kuin happamoitumistutkimus saivat niin lehdistössä kuin alueradiossa laajalti huomiota ja synnyttivät usein myös keskustelua, johon yhdistyksen edustajat tarvittaessa osallistuivat. Tämä kaikki johti paitsi yhdistyksen tunnettuisuuden lisääntymiseen myös sen arvostuksen kasvuun.

Vuoden 1984 alussa valmistunut vesistöjen happamoitumistutkimus sai runsaasti julkisuutta. Länsi-Uusimaa 24.1.1984.